Tämän tekstin alkuperäinen versio on syntynyt, kun olin lukion kolmannella luokalla 2003-2004. Harjoittelimme kevään ylioppilaskokeita varten käyttämällä vanhojen yo-kokeiden tehtäviä. En muista tehtävänantoa, mutta otsikkoaineesta oli kyse. Tämä versio on lyhennelmä syksyltä 2004.

"Muistan noin vuosi sitten lukeneeni piispa Eero Huovisen kommentin: "Kun sydänkäyrä joskus muuttuu suoraksi, niin mitään maallista et saa mukaasi. Kannattaisikin miettiä, mitä me tässä maailmassa oikein tavoittelemme." Olen Huovisen kanssa samaa mieltä siitä, että meidän ihmisten tulisi käyttää vajaakäytössä olevaa aivokapasiteettiamme sen pohtimiseen, mikä todella merkitsee ja on meille tärkeää.


Nykymaailmassa vallitsee ajatusmalli, joka käskee meidän kumartaa rahaa ja haalia materiaa ympärillemme. Kuten eräässä Kotiteollisuuden kappaleessakin sanotaan: " – kuka täällä komentaa? / ketä täällä totellaan? / kahta suurta jumalaa, / ahneutta ja rahaa – ". Olen kasvanut yli äyräiden pursuavan roinameren keskellä ja omaksunut loputtoman ahneuden selkäytimeeni. Minun odotetaan olevan tyytyväinen, sillä minullahan on kaikki, mitä tarvitsen selviytyäkseni huikean hektisessä elämänmenossa. Kuvittelemme olevamme vapaita, mutta teknologia kahlitsee meidät kiinni oravanpyörään, josta vain harvalla on rohkeutta hypätä pois. Vähitellen olen alkanut pelätä hukkuvani, ellen löydä elämästäni jotain aitoa, johon tarttua kiinni.


Totta puhuen olen onnellinen tällä automaattisesti avautuvien autotallinovien luvatulla planeetalla, mutta vain koska minulla on perhe ja ystäviä. Läheisten ihmisten tulisi merkitä meille enemmän kuin mikään muu, sillä ihmissuhdeverkosto on ainoa turvaverkko, joka pystyy meidät pelastamaan, kun taiteilemme elämän trapetsilla. Monesti olen pudonnut alas, ja monesti tulen putoamaan, mutta läheisten avulla pääsen aina jatkamaan. Digi-boksien, X-boxien ja ties minkä boksien himoitseminen kuitenkin haurastuttaa turvaverkkoa; se pakottaa minut unohtamaan sen, mikä on tärkeää. Kun seuraavan kerran putoan, allani ei odota suojeleva turvaverkko, vaan kasa joutavanpäiväistä roinaa.



Sanotaan, ettei raha tuo onnea, mutta silti monet meistä yhdistävät sanat raha ja valta onnelliseen elämään. Kahden kiiltävän bemarin ja ison uima-altaalla varustetun talon omistavaa yritysjohtajaa kadehditaan ja tullaan aina kadehtimaan. En väitä, etteivätkö rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset voisi olla onnellisia ja tyytyväisiä elämiinsä, mutta kun rahaa ja valtaa pidetään ainoana pääsylippuna onneen, jokin on vialla – ja pahasti. Ikuinen rahan tavoitteleminen tekee minut ahdistuneeksi. On uskomatonta, miten ruttuisilla paperinpalasilla ja kaikkien näpelöimillä metallipyöryköillä voi olla niin paljon valtaa kuin mitä niillä on. Olen onnellinen, ettei minulla ole rahaa ostaa kuuta taivaalta, sillä osaan arvostaa sen kauneutta vain niin kauan kuin se on ulottumattomissani.



Kukaan tavallinen ihminen ei pysty elämään kohtaamatta alituista ahneutta, kilpailua ja kiirettä. En voi hurskastella, etteikö materia merkitsisi minulle mitään. Olen materialisti varpaankynsistä värjättyihin hiustenlatvoihini saakka, mutta se ei estä minua ymmärtämästä, että on olemassa jotain paljon arvokkaampaa, kuten esimerkiksi hiljaisuus, luonto, ystävyys ja läheisyys.



Jossain vaiheessa ihmisen kehityshistoriaa jokin meni pahasti pieleen, kun unohdimme, että elämän ainoa tarkoitus on nauttia siitä. Ilman kiirettä, stressiä tai pörssikeinottelua. Joskus mietin, miten paljon helpompaa minun olisi ollut syntyä apinaksi. Olisin pomppinut päivät pitkät puusta puuhun, syönyt tuholaismyrkyttömiä banaaneita ja nyppinyt kirppuja ystäväni turkista ilman, että kukaan olisi katsonut minua kuin käyttäytymishäiriöistä idioottia.



Koska synnyin yhteiskunnan odotusten ja käyttäytymismallien kahlitsemaksi ihmiseksi, ainoana tehtävänäni on löytää avain kahleiden löysentämiseksi. En voi kysyä neuvoa muilta, koska minun on itse päätettävä, mitä elämältäni tahdon. Avain on koko ajan ulottuvillamme, jos vain osaamme tarttua siihen. Piispa Eero Huovinen on löytänyt avaimen uskostaan Jumalaan, minä löydän sen uskosta itseeni. Minulle elämäni ei ole mikään esileikki ennen lopullista matkaa tuonpuoleisessa, vaan tämä hetki tässä ja nyt on ainoa mahdollisuuteni elää ja tuntea. En usko, että meistä kenenkään kannattaa tuhlata ainoat olemassaolomme hetket pohtimalla sitä, miten meillä olisi varaa ostaa auto, joka olisi hienompi ja suurempi kuin naapurimme menopeli."