Mikaela oli kuollut. Hän kuunteli hiljaisuutta ja sametinpehmeää pimeyttä. Hänellä oli kaukaisia muistikuvia elämästään, joka oli päättynyt auto-onnettomuuteen. Ihmisen lento saattoi loppua niin äkisti ja niin lyhyeen, Mikaela pohti. Hän ei oikeastaan tiennyt, missä oli nyt. Eikä se häntä edes hirveästi jaksanut mietityttää. Hänellä oli levollinen ja raukea olo, joka tuntui aivan kuin suodattavan kivun ja painajaiset pois hänen kehostaan.

Jotain kosteaa tipahti hänen poskelleen. Hän väräytti silmiään ja ymmärsi, että pimeys oli johtunut ainoastaan siitä, että hänen silmänsä olivat olleet suljettuina. Mikaela kohottautui istumaan. Hän katseli ympärilleen. Hän istui yön kostuttamalla pienellä metsäniityllä. Taivas hänen yllään muodosti syvänsinisen katon, jota valaisivat lämpimät tähdet ja juustolta näyttävä kuu. Ilmassa leijaili pieniä usvahaituvia, mutta häntä ei paleltanut lainkaan. Hänellä oli yllään valkoinen sääriin asti ulottuva leninki, samanlainen kuin se, jonka hän oli saanut äidiltään kymmenvuotiaana. Mikaela nousi seisomaan. Pienet kastehelmet vilistivät hänen varpaillaan, kun hän pyörähti ympäri. Paksut tammet reunustivat niittyä. Ne tuntuivat syleilevän pientä nurmialuetta, jolla Mikaela seisoi. Ne tarkkailivat ja pitivät huolta, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Mikaela lähti kävelemään lähimmän tammen luokse. Syvänvihreät ruohonkorret hivelivät hänen pohkeitaan, kun hän asteli kevyesti eteenpäin. Hän painoi poskensa puun karheaa pintaa vastaan ja kuuli luonnon rytmin sykkivän vahvana kaarnan läpi. Puiden lomasta Mikaela erotti jotain välkehtivää, jota kohti hän lähti kulkemaan. Hän käveli rauhallisesti, lähes lipuen, puiden välistä ja hipaisi jokaista puuta kevyesti kädellään. Pian hän erotti, mikä aiheutti välkkeen. Puiden takana oli kirkasvetinen lampi, jonka rannassa oli laituri ja pieni valkoinen olkikattoinen mökki. Mökin ikkunaluukuissa oli sydämen muotoisia koristeluja, jotka toivat mieleen Mikaelan lapsuudenaikaisen leikkimökin.

Mikaela erotti lammella keinuvaa liikettä. Hänen paljaat jalkansa päästivät tuskin minkäänlaista ääntä, kun hän käveli laiturin päähän. Vedessä kellui kaunis nukkuva sininen lintu. Mikaela tuijotti lintua haltioituneena. Se näytti aivan satulinnulta. Hän istahti varovasti laiturille ja risti jalkansa alleen. Kevyt tuulenvire leyhytti hänen vaaleita hiuksiaan. Pienenä hän oli aina toivonut olevansa keijukainen. Nyt hänestä tuntui kuin hän voisi milloin tahansa levittää hennot keijunsiipensä ja lentää lehdeltä lehdelle.

Mikaela ei tiennyt, miten kauan hän oli katsellut uinuvaa lintua. Lopulta hän päätti nousta tutkimaan pientä mökkiä. Hän raotti hitaasti sen tummanvihreää ovea ja kurkisti sisään. Tuvassa oli leveä, houkuttelevan näköinen sänky, jonka lakanat tuoksuivat raikkaalta kesäyöltä. Puulämmitteisen lieden vierellä oli puinen pöytä ja kaksi penkkiä. Pieni hämähäkki kipusi uutterasti pitkin ikkunaruutua. Pöydällä olevassa pyöreässä kulhossa oli tuoretta leipää. Mikaelan lempileipää, jota mummo oli aina itse leiponut. Mikaela katseli ikkunasta välkehtivää lampea ja turvallisuutta huokuvaa tammirivistöä. Valkoinen hahmo ilmestyi esiin yhden tammen takaa. Sen valkoinen silkkisenä hohtava harja ja häntä heijastivat tähtien valoa. Mikaela haukkoi henkeään. Miten suunnattoman kaunis yksisarvinen. Sillä oli sysimustat silmät, joista kuvastui suunnaton viisaus ja herkkyys. Sen askel oli kevyt, mikä sai sen jouhet lainehtimaan ja soittamaan puhdasta ja ikuista sävelmää.

Mikaela istahti sängylle. Yöpöytä sängyn vieressä oli hänen aviomiehensä nikkaroima. Sen päällä oli kaunis hopeinen kihlasormus. Sängyn jalkopäähän oli laskostettu äidin kutoma tilkkutäkki. Ikkunalaudalla oli isän taidolla tekemä pienoismalli purjeveneestä. Mikaela tiesi nyt missä oli. Hän oli kuollut, mutta eli keskellä elämänsä kauneimpia muistoja ja unelmia.