Oli varhainen aamu ja käki kukkui jossain Elisan yläpuolella. Hänen syvänsiniset silmänsä tarkkailivat taivasta. Aamunkajo alkoi sarastaa työntäen keskikesän yön hellästi tieltään.

Elisa kirjoitti runovihkoonsa muutaman sanan. Luonnonkiharat vaaleat hiukset valuivat hänen olkapäilleen, kun hän roikotti pieniä jalkojaan viileässä vedessä. Hän oli täysin uppoutunut omaan maailmaansa, johon vain hänellä oli pääsy. Elisa oli jo kauan aistinut isän ja äidin huolestuneet katseet hänen selkänsä takana, mutta eivät ne häntä juurikaan haitanneet. Hän oli luopunut toivosta saada kutsuja syntymäpäiville, joille hän ei edes olisi halunnutkaan mennä. Jostain syystä vanhempia harmitti enemmän kuin häntä itseään se, että hän viihtyi yksin.

Elisa silitti laiturin karheaa pintaa. Pieni tikku livahti kuin vaivihkaa hänen etusormeensa. Hän puristi hieman sormen ihoa, mutta tikku ei halunnut luopua uudesta kodistaan. Elisa kohautti olkapäitään ja kehitteli lisää riimejä päässään.

"Kelpaisiko tämä?" kuului ääni Elisan viereltä. Elisa katsoi harmistuneena puhujaa, jolla oli päällään hieman kulunut, mutta siisti vihreä asu ja oudon muotoiset korvat. Haltialla oli kädessään nuppineula.

"Etkö tiedä, että kun toinen kirjoittaa, ei häntä saa häiritä?" Elisa kysyi haltialta, mutta ei voinut estää kiinnostusta kasvamasta sisällään. "Oletko sinä ihan oikea haltia? Mikä sinun nimesi on?"

"Totta kai olen ihan oikea haltia, senkin pönttö ihminen", haltia sanoi nenä koholla ja silmissään hieman ylenkatsova ilme. "Mikäs sinun nimesi sitten on?"

"Elisa", Elisa vastasi ja otti haltian tarjoaman nuppineulan. Varovasti hän rikkoi ihonsa pinnan ja sai tikun irti sormestaan. "Kiitos." Elisa tarjosi haltialle neulaa takaisin, mutta tämä kohotti käsiään torjuvasti. "Pidä muistona."

Elisa tarkasteli nuppineulaa. Se oli oikein oiva neula, jonka nuppi oli pallon sijasta lehden muotoinen. Elisaa ei enää harmittanut, että haltia oli keskeyttänyt hänen aamuhetkensä. Hän tarkasteli haltiaa tarkemmin. Haltialla oli suuret älyä tuikkivat ruskeat silmät ja hoikat pitkät sormet. Hän näytti siltä, että osasi taatusti soittaa pianoa loistavasti. "Miksi tulit tarjoamaan minulle nuppineulaa?" Elisa kysyi haltialta.

"Koska sinä uskot meihin."

Elisa mietti hetken ja hyväksyi vastauksen. Nouseva aurinko lämmitti hänen kasvojaan, ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Punainen valo loisti hänen silmäluomiensa läpi.

"Auringon lämpö väsyttää mukavasti, eikös totta", haltia totesi. Elisa ynähti jotain myöntymisen merkiksi ja heittäytyi selälleen laiturille.

"Varo, ettet saa ahteriisi tikkuja", haltia sanoi. Elisasta tuntui, että haltia teki hänestä pilkkaa pahemman kerran, muttei valittanut, koska haltia oli kuitenkin auttanut häntä saamaan tikun irti sormesta.

"Onhan minulla vielä sinun antamasi nuppineula." Elisa haukotteli ja tunsi, miten alkoi lipua pehmeään tiedottomuuteen.

Hän heräsi, kun äiti ravisteli häntä kevyesti käsivarresta. "Mitä sinä täällä laiturilla nukut? Palat vielä poroksi auringossa." Elisa räpytteli silmiään. Haltiaa ei näkynyt enää missään. Elisa nousi huterasti seisomaan, keräsi runovihkonsa ja kynänsä ja lähti äitinsä perässä sisälle syömään, sillä hänen vatsansa kurisi nälästä. Hän katsasti vielä kerran ympärilleen nähdäkseen häivähdyksen haltiasta, mutta näki vain tutut rantakaislat ja koivut ympärillään.

Sisällä keittiön pöydän ääressä Elisa selaili vihkoaan ja yhtäkkiä huomasi oman tutun käsialansa seassa kauniin koukeroista kaunokirjoitusta. Hän kumartui lähemmäs vihkoaan ja luki Sinulla on lahja, pidä siitä kiinni. -Nemorosa. Samalta aukeamalta hän löysi myös kauniin nuppineulan, jossa oli lehtikoristelu.