(Tarinamaanantain 7. aihe, kuva ja sana)

Rakas päiväkirja,

tämä päivä oli taas yksi niistä päivistä, kun olisin halunnut kaivaa ullakolta isoisän vanhan ruosteisen haulikon ja ampua aivoni pihalle. Jo pelkästään siitä tyydytyksestä, että vereni olisi roiskunut niiden kaikkien tärkeilevien idioottien kasvoille ja vitivalkeille paidoille, jotka he joka aamu hakevat pesulasta valmiiksi silitettyinä.

Olen niin kyllästynyt heihin. Miten kukaan voi olla niin pienisieluinen, että luokittelee ihmisiä sen perusteella, onko heillä kenties varaa käyttää pesulaa. Kuulin tänään, kuinka he puhuivat Jennystä. "Voi kamala, miten se kehtaa tulla töihin likaisessa paidassa!" No voi anteeksi! Joillakin meillä on sentään oikeaa elämää, eikä mitään tekopyhää sievistelevää kiiltokuvaelämää! Piikittäkää vain itseenne sitä helvetin Botoxia, joillakin meistä on lapsia ruokittavana. Tai jos ei lapsia, niin ainakin jotain muuta elämänsisältöä kuin tärkättyjä paitoja tai kiristettyjä kasvoja.

Tahtoisin iskeä heitä nyrkillä naamaan. Saada heidän säälivän ja ylenkatsovan ilmeensä pois heidän kasvoiltaan. Haluaisin heidän tuntevan samaa tuskaa, mitä he päivittäin aiheuttavat lukemattomille ihmisille. Ihmisille, jotka ovat heille kuin ilmaa. Niin kuin minä tänään. Yritin kysyä Petelle järjestettävistä läksiäisjuhlista, mutta sain vastaani vain pilkallisen ja teeskennellyn yllättyneen ilmeen. "Oi, olisitko sinäkin halunnut osallistua niihin! Nyt on hieman liian myöhäistä! Kutsut on jo jaettu, eikä meillä enää riitä aikaa ja resursseja järjestää läksiäisiä isommalle porukalle." Turpa tukkoon. Pete on lähdössä vasta kahden kuukauden päästä. Ja he tietävät, että minä tiedän sen, ja he hymyilevät entistä ilkeämmin.

Olisipa minullakin samanlaiset rakennekynnet ja korkokengät kuin heillä. Tiedän tasan tarkkaan, mitä niillä tekisin. Upottaisin kynteni heidän ihoonsa ja repisin heidät riekaleiksi samaan tapaan kuin he raatelevat ihmisen sisimmän. Talloisin heidät jalkojeni alla tunnistamattomiksi lihamöykyiksi niin kuin hekin tallovat kaikki, jotka tulevat heidän tielleen.

Tai ehkä minä vain hyppään. Valitsen oikein kauniin päivän. Haluan, että taivas on sininen ja aurinko paistaa. En tahdo, että sade huuhtoo minut ja vereni heti asfaltista ja tästä maailmasta pois. En halua suoda heille sitä tyydytystä, että he näkevät minun vähitellen katoavan ja kääntävät sitten selkänsä ja unohtavat. Juoksen huoneen läpi ja huudan heille. "Tämä on teidän syytänne!" Avaan ikkunan ja hyppään ilmaan. Mutta ei sekään tietenkään onnistuisi. Heille olisi aivan samantekevää, vaikka viiltäisin kaulavaltimoni poikki heidän työpöytänsä edessä. He saisivat vain jälleen yhden voitonmerkin vedettäväksi sänkynsä yläpuolelle. Sitä paitsi ei ole järkeä hypätä toisesta kerroksesta. Katkaisisin kuitenkin vain jalkani. Ja he saisivat jälleen yhden syyn päästää hyeenat sisällään vapaiksi. "Hah, kuulitteko. Tuokin saasta yritti tappaa itsensä, muttei onnistunut edes siinä."

Vihaan heitä, mutta tiedän, että jälleen huomenna astelen heidän sekaansa enkä uskalla sanoa tai tehdä mitään. He pyörittävät tätä maailmaa, enkä minä voi tehdä asialle yhtään mitään. Hymyillen kestän ja otan vastaan kaiken paskan, mitä he päälleni milloinkin sattuvat heittämään.