Ellen tarrasi tiukasti kiinni satulan etukaaresta. Olo tuntui huteralta. Ellenin teki mieli kumartua hevosen tummanruskean harjan ylle ja kietoa kätensä eläimen kaulan ympärille. Eivätkä he olleet vielä liikahtaneet edes senttiäkään.

”Onko kaikki hyvin?” Katie huikkasi hymyillen oman hevosensa selästä. Ellen nyökkäsi epävarmana, mutta nosti sitten leukansa ylös ja kohotti silmille valahtanutta kypärää parempaan asentoon. Hän ei voinut uskoa, että Katien oli onnistunut suostutella hänet nousemaan hevosen selkään. Mutta tehty mikä tehty, eikä hän taatusti aikoisi luovuttaa heti.

Ellen uskaltautui irrottamaan toisen kätensä satulasta ja silitti ratsunsa toffeenväristä sileää karvaa. Hevonen käänsi päätään ja katsoi häntä ystävällisen uteliaasti. Sen silmät olivat sielukkaimmat silmät, mitä Ellen oli koskaan nähnyt.

Katie kehotti omaa hevostaan lähtemään käyntiin. ”Älä pelkää, Thomasilla ei ole tapana tehdä mitään äkkinäisiä liikkeitä”, hän sanoi Ellenille. Ellen tunsi, miten Thomas otti muutaman varovaisen askeleen aivan kuin tietäen, että ratsastaja oli haavoittuvainen. Katie piti kädessään riimunvartta, joka oli kiinnitetty Thomasin päitsiin. Ellenin ei tarvinnut huolehtia ohjaamisesta. Hän hengitti syvään ja rentoutui hieman. Toistaiseksi hän ei ollut pudonnut selästä.

Hevosen käynti tuntui keinuvalta, kun ratsukot kulkivat pitkin vesirajaa. Aallot heittivät ilmaan pieniä vesipisaroita, jotka kimalsivat auringonsäteiden osuessa niihin. Tuuli pörrötti Thomasin harjaa ja lokit kirkuivat ulapalla. Ellen tunsi jännityksen laukeavan kehostaan, ja uudenlainen voiman ja keveyden tunne valtasi hänet. Katie katsoi hymyillen ystäväänsä, jonka kasvot huokuivat kauan kadoksissa ollutta valoa ja elämäniloa.

He ratsastivat pitkin vaaleaa hiekkarantaa ja antoivat kostean merituulen nostattaa punan heidän poskilleen. Hevosen liike satulan alla tuntui rauhoittavalta ja jatkuvalta. Ellen sulki silmänsä ja tunsi aivan kuin lentävänsä. Meren suolaiset pärskeet sekoittuivat kyyneliin hänen poskillaan. Hän olisi suonut hetken jatkuvan ikuisesti.

Auringon laskiessa ja värjätessä maiseman pehmeäksi Katie ohjasi hevoset takaisin lähtöpaikalle. Hänen sydäntään särki, kun hän auttoi Ellenin satulasta takaisin pyörätuoliin. Ellen oli näyttänyt niin onnelliselta hevosen selässä. Mutta kun Katie katsoi ystävänsä kasvoja, hän näki, ettei hymy ollut kadonnut. Jokin oli muuttunut Ellenin sisällä. Hän oli jälleen vapaa.