(Tarinamaanantain 6. aihe, kuva ja sana)

Elettiin kauneinta kevättä, kun Joanna tapasi Henrin. Aurinko lämmitti viimeiset lumikinokset vesilammikoiksi, luonto pukeutui vihreään ja linnut palasivat pitämään sirkuttavia aamunavauksiaan. Henrillä oli ruskea ja hieman pörröinen tukka, ja Joannan sydäntä lämmitti hänen näkemisensä. Toukokuun lopulla Joanna uskaltautui juttelemaan Henrille, ja Henri piti häntä kiinni kädestä. Henrillä oli lämpimät ja pehmeät kädet.

Kesä oli huumaava. Joanna ja Henrin viettivät aikaa yhdessä. He valvoivat valoisat yöt yhdessä, kutittelivat toisiaan ja juttelivat kaikesta maan ja taivaan välillä. He pyöräilivät useana yönä pienelle metsälammelle. Sen pinta oli tyyni ja vesi niin kirkasta, että sen läpi näki hiekkapohjan. Joanna ja Henri makasivat vierekkäin rannalla ja katselivat taivasta. Kun Joannaa vilutti, Henri otti hänet kainaloonsa ja piti lähellä.

Syksyn aikana Joanna havaitsi, ettei nähnyt Henriä enää niin usein kuin ennen. Hän huolestui. Sade piiskasi ikkunoita ja asfaltti peittyi mustaan jäähän. Joanna kaipasi Henriä. Onneksi Henri tuli välillä tapaamaan Joannaa. Henri kertoi, että hänellä oli töiden takia todella kiireistä. Joanna oli hänelle kaikkein tärkeintä, ja häntä suretti, kun he näkivät niin harvoin. Sitten Henri otti Joannan syleilyynsä ja sanoi, ettei Joannan tarvinnut olla huolissaan.  Joannan pelko kuitenkin kasvoi ja hän kertoi Henristä äidilleen. Äiti sanoi, että hän kyllä auttaisi Joannaa.

Talvella maailma musteni entisestään. Joanna kulki eteenpäin kuin sumussa. Hänellä oli hämärä mielikuva valkoisista tableteista, joita äiti antoi hänelle joka aamu. Joanna ei tiennyt, missä Henri oli ja häntä itketti. Eräänä iltana Joanna katseli ulos ikkunasta. Suuret lumihiutaleet pyörteilivät ilmassa. Joanna veti lämpimät vaatteet ylleen ja astui ulos. Hänen ajantajunsa katosi, mutta hän huomasi päätyneensä metsälammelle. Kesän kauniit muistot palasivat Joannan mieleen, kun hän katseli pientä jään peitossa olevaa lampea. Joanna laskeutui makuulleen pehmeälle lumelle. Kuu valaisi hänen pientä hahmoaan, kun hän sulki silmänsä. Joanna heräsi siihen, että Henri oli ilmestynyt hänen viereensä. Henri piti Joannaa kädestä ja hymyili. He tekivät yhdessä kaksi lumienkeliä. Henri sanoi, että hänen täytyi nyt mennä, mutta lupasi Joannalle, että he näkisivät pian uudestaan. Joanna vilkutti Henrille, joka katosi vähitellen näkyvistä. Joannalla oli taas hyvä olla. Hän päätti palata kotiin. Joannan lähdettyä oli lammen rannalla hetken aikaa näkyvissä pieni yksinäinen lumienkeli, joka peittyi hitaasti lumen alle.