(Tarinamaanantain 12. aihe, kuva)

Hän makasi hiljaa paikallaan. Kirkuvat ihmiset, sireenien ujellus ja kitkerä savu alkoivat hitaasti kadota hänen ympäriltään. Polttava tunne vasemmalla puolen päätä hiipui. Vielä hetki sitten se oli saanut hänen huutamaan, itkemään, kiljumaan ja vikisemään. Tilalle oli tullut tykytys, joka hetki hetkeltä tuntui kuuluvan yhä kauempaa. Tum tum tum. Ääni muistutti häntä nyrkkeilysäkistä lähtevästä tömähdyksestä, kun hän iski sitä täynnä patoutunutta turhautuneisuutta.

Etäisesti hän havaitsi silmäluomiensa läpi, miten tummat hahmot kumartuivat hänen ylleen peittäen auringon säteiden pääsyn hänen kasvoilleen. Kuinka hän oli kaivannutkaan kesää. Joka kesä hänellä ja isällä oli tapana purjehtia merelle kalastamaan. Hän tunsi raikkaan tuulenvireen kasvoillaan ja jalkojensa alla keinuvan purjeveneen. Merellä hän oli kotonaan. Isä oli vielä hetki sitten ollut hänen vierellään. Missä hän nyt oli? Oliko hän kunnossa? Isä! Pääkipu alkoi voimistua, ja hän tunsi vasemman puolen kasvoistaan olevan tahmean nesteen peitossa. Äänet kovenivat ja hän haistoi savun lisäksi häivähdyksen valkosipulin hajuisesta hengityksestä. Joku painoi huulensa hänen huulilleen ja puhalsi. Yksi kaksi. Kovia painalluksia rintakehään. Joku huusi hänen nimeään.

Hän makasi alastomana sängyllä auringon säteiden leikitellessä huoneen seinillä. Hän ei koskaan kyllästynyt katselemaan, miten puunlehtien lomasta ujuttautuvat valonsäteen piirsivät kuvioita valkoiselle maalipinnalle. Olo oli raukea ja kasvoilla hehkui kevyt puna. Hän venytteli ja kietoutui valkeaan lakanaan. Keittiöstä kuului kolinaa ja ääni, joka tiedusteli, halusiko hän lämpimiä sämpylöitä. Hän rakasti ääntä. Se oli pehmeä, täyteläinen ja täynnä rakkautta.

Ääni tunkeutui uudelleen hänen tajuntaansa. Hän kouristeli poltteesta, joka lävisti nyt hänen jokaisen solunsa. Päästä lähtevä kipu levisi ympäri kehoa palaten jokaisen sydämensykkeen myötä takaisin lähtöpaikkaansa, josta se uutta voimaa saaden iski uudelleen entistä lujempana. Hän tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa ja sappinesteet täyttivät hänen suunsa. Joku kiepautti hänet kyljelleen ja tunki sormet hänen suuhunsa puhdistaakseen sen oksennuksesta. Kyyneleet puskivat hänen silmäluomiensa alta. Hän tunsi käden tarttuvan omaansa. Hän keräsi kaikki voimansa ja raotti silmiään. Hän ei nähnyt mitään. Pelkkää mustaa. Hitaasti näkökentän keskelle ilmestyi valopiste. Hän takertui valoon ja näki hetken ajan kovasti rakastamansa kasvot ja suun, joka hoki hänen nimeään.

Valopiste pieneni hiljalleen ja pimeys ympäröi hänet. Hän oli jälleen merellä, hymyili isälleen, makasi alastomana sängyllä, yhtyi auringon tanssiin, haistoi lämpimän sämpylän. Hän kuuli pehmeän äänen lausuvan nimensä, kunnes hiljaisuus kietoi hänet lämpimään syleilyynsä.