(Tarinamaanantain 9. aihe, kuva ja sana)

Rakastan katuja ja kauppojen näyteikkunoita joulukuussa. Puihin ja pylväisiin on viritelty kauniita valoja. Ikkunat on somistettu tontuilla, värikkäillä palloilla, pumpulilla, pienillä joulukuusilla ja pörhäköillä nauhoilla. Joulupukki ja jouluseimi esiintyvät sulassa sovussa eräässäkin ikkunassa rinnakkain. Niinpä niin. Sama kai se, mitä joulun sanoma kullekin merkitsee. Pääasia että on hyvä olla.

Hyvä olla? Suurinta hupiani on mukamas hyvin keskittyneesti tarkastella näyteikkunoita, vaikka todellisuudessa kuuntelen ohi kulkevien ihmisten ainaista valitusta. Sitä on hykerryttävän hauskaa kuunnella. Milloin on liian vähän lunta ja milloin liian paljon, ettei autoa meinaa edes penkasta irti saada. Välillä tuntuu kuin mikään ei koskaan menisi ihmisillä putkeen.

”Mitä sinä taas niitä konvehteja menit ostamaan? Eikö nuo sukulaiset jo ihan tarpeeksi paksuja ole muutenkin?” ”Ei sitä aina jaksa olla mitään omaperäistä ostamassa. On nämä nyt ainakin parempia kuin ne tennissukat, joita sinä ehdotit...”

”Meinaatko tosissasi käyttää noita hileitä koristeiden teossa? Niitä sitten on joka paikassa ja löytyy persvaosta vielä juhannuksenakin.” ”Pöh, olet ihan tylsä, ne ovat nättejä... eikä niitä sitä paitsi ole sinne pakko tunkea.”

”Siis sanokaa nyt oikeesti, mitä mä ostan mun poikakaverille! On niin vaikeeta keksii mitään hienoo!” ”Kuin kauan te ootte ollu niinku ees yhessä?” ”No vissiin kaks viikkoo, mut siis emmä tiiä... Jotki Hugo Bossin kalsaritki maksaa niin älyttömästi.” ”Osta Anttilasta jotku halvat, ei se kuitenkaa eroo huomaa.” ”No niin kyllä, miehet on siis just sellasii!”

Yhtäkkiä mieleni täyttää suunnaton hilpeys. En koskaan tee mitään spontaania, mutta nyt käännyn kohti kadulla kulkevaa ihmisvirtaa ja alan laulaa ”Porsaita äidin oomme kaikki” epävireisesti, mutta kovaa ja korkealta. Eräs vanha setä näyttää tyrmistyneeltä, ja joku kuiskuttaa miehensä korvaan: ”Nysse sekos. Soita poliisit.”

Tartun vieressä olevaa väsyneen oloista naista kädestä ja vedän hänet mukaan huimaan pyörintään. Liikkeiden ikkunat vilisevät silmissä, hihkun ilosta ja jatkan laulamista. Nainen näyttää aluksi epäröivältä, mutta yhtyy sitten lauluuni ja kuin yhteisestä merkistä nappaamme piirileikkiimme mukaan pää painuksissa ja kädet taskuissa ohitse kiiruhtavan teini-ikäisen pojan. Kirosanat hukkuvat laulumme alle, ja poikakin innostuu pyörimään. Muu väkijoukko perääntyy hitaasti ympäriltämme, mutta en välitä siitä. Jatkamme kunnes meitä alkaa hengästyttää ja pyörryttää.

”Hyvää joulua teille molemmille”, sanon hymyillen. Nainen ja poika vaikuttavat molemmat hieman pöllästyneiltä. Kumpikaan heistä ei taatusti ollut odottanut joutuvansa laulamaan tuikituntemattoman ihmisen kanssa keskellä katua joululauluja. En minäkään ollut odottanut. Toisinaan kannattaa vain seurata vaistojaan ja tarttua hetkeen.

Nainen hymyilee takaisin varovasti. ”Kiitos”, hän kuiskaa. Poikakin mutisee hyvän joulun toivotukset ennen kuin molemmat sulautuvat jälleen tasaisena virtana kulkevaan ihmismassaan.