Opettaja kertoi heille, että Venla oli joutunut edellisenä iltana auto-onnettomuuteen ja makasi tällä hetkellä tajuttomana sairaalassa. Luokasta kuului huokauksia ja päivittelyjä. Susanna tuijotti pulpetin pintaa. Joku oli raaputtanut siihen harpin kärjellä Venla on horo. Mokomat tekopyhät idiootit. Eivät he oikeasti olleet huolissaan Venlasta. Susanna oli Venlan ainoa ystävä. Hän tiesi, että Venla oli ihana persoona, jos häneen vain jaksoi tutustua. Mutta ei ketään koskaan kiinnostanut tutustua Venlaan. Hän kuului niihin, jotka yläasteella jäivät suosittujen jalkoihin ja joutuivat kiusaajien silmätikuiksi.

Susanna käveli alakuloisena kotiin. Hän muisteli, miten hän ja Venla olivat tutustuneet seitsemännen luokan ensimmäisenä päivänä. Joku poika oli härnännyt muutamia tyttöjä, jotka olivat kihertäneet mukamas närkästyneinä. Susanna ja Venla olivat sattumalta vaihtaneet katseita ja virnistäneet ja pyöritelleet silmiään toisilleen. Siitä lähtien he olivat olleet ystäviä.

Susanna pyyhki kyynelen silmäkulmastaan. Hän muutti suuntaansa ja kodin sijasta lähti kävelemään kohti sairaalaa. Oli alkanut hämärtää. Sininen hetki. Susanna katsoi taivaalle, jota kirkkaat valopisteet valaisivat. Yksi tähdistä oli muita kirkkaampi, ja se vilkkui. Aivan kuin se olisi vilkuttanut Susannalle. Hänet valtasi pakokauhu, ja hän lähti juoksemaan. Pakkanen kiristyi ja nostatti vedet Susannan silmiin. Sairaalalle päästyään hän ryntäsi vahtimestarin kopille. Mies katsoi Susannaa huolestuneena ja kysyi, oliko tällä kaikki kunnossa. Susanna vilkaisi sairaalan ovista heijastuvaa kuvaansa ja veti syvään henkeä. "Ei minulla hätää ole. Haluaisin vain..." hän nyyhkäisi. "Tietää, onko ystävälläni kaikki hyvin." Hän kertoi Venlan koko nimen, ja vahtimestari opasti hänet oikealle osastolle ja oikeaan huoneeseen.

Susanna avasi huoneen oven. Huoneessa oli hämärää, mutta nurkasta ikkunan alta kuului hento äännähdys. "Hei." Susanna riensi ystävänsä luokse ja helpotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Venla oli saanut ruhjeita kasvoihinsa ja hänen kylkiluitaan oli poikki. Myös vasen jalka ja käsi olivat kipsissä. Mutta hän oli tullut pari tuntia sitten tajuihinsa. "Näytät vielä kamalammalta kuin minä", Venla sanoi Susannalle. Susanna hymyili. "Niin kai sitten. Mutta mitä oikein tapahtui?" "Olimme isän kanssa ajamassa kotiin kaupungilta, kun yhtäkkiä eteen ilmestyi jalankulkija. Onnistuimme kai väistämään, koska hänelle ei tapahtunut mitään. Kuulemma. Sillä en oikein muista mitään sen jälkeisistä tapahtumista. Isä onneksi selvisi pelkällä aivotärähdyksellä", Venla vastasi hiljaisesti.

Susanna katsoi uupunutta ystäväänsä, kun tämä vaipui takaisin uneen. Hän jäi istumaan sängyn vierelle ja katsoi taivaalle. Hän hymähti. Pohjantähti vilkutti hänelle. Hän vilkutti takaisin.