(Tarinamaanantain 4. aihe)

Tunsin itseni jokseenkin typeräksi. Seisoin hänen parvekkeensa alla kuin jokin halvatun Romeo konsanaan. Olen kuullut sisäpiirin tietoa, että useimmat naiset pitävät romanttisista hassutuksista, joten ajattelin, että hurmaisin hänet laulamalla pienen serenadin illan hämärtyessä. Minulla ei ole hullumpi ääni, vaikka kerrostalon asukkaat saattavatkin kiukuspäissään väittää muuta. Pyydän ottamaan huomioon, että tietyt olosuhteet saavat ihmiset unohtamaan puolueettoman ja ennakkoluulottoman lähestymiskannan.

En ole niin itsekeskeinen, etteikö minua olisi nolottanut esitellä äänivarojani keskellä katua. Mutta mitäpä sitä ei olisi valmis tekemään, jos on onnistunut ajamaan itsensä tilaan, jossa aivot erittävät ainetta, joka tekee ihmisestä kömpelön ja poissaolevan, saa sydämen tuntemaan suunnatonta lämpöä ja säikäyttää perhosparven lepattamaan vatsassa. Joku voisi sanoa, ettei hänessä ole mitään erikoista, että hän jäisi auttamatta pitkäsääristen ja soikeakasvoisten kaunottarien varjoon. Minusta hän on kaunis. Hänen lennokas kävelytyylinsä, vapaana tuulessa kieppuvat vaaleanruskeat hiuksensa, hauska ruudullinen hameensa ja aito vilpitön hymynsä. Hänen hymynsä. Sen loiste ei ole keinotekoisesti hankittu. Hänen hymynsä kumpuaa ihmisen sisimmästä, paikasta, josta suurin osa pitkäsääriköistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Olin myöhästynyt. Ikkunat olivat pimeät. Ei hän ollut enää asunnossa. Potkaisin harmistuksissani jalkakäytävän reunaa ja satutin ukkovarpaani. Joku pojannulikka osoitteli minua ikkunasta ja nauroi vielä päälle. Hmph. "Tule tänne ja tappele kuin mies!" huusin hänelle, mutta sain vastaukseksi vain lisää naurua ja puheryöpyn kielellä, josta en saanut mitään tolkkua. Ilmeisesti hän oli sanonut jotain hävytöntä, koska vanha nainen ilmestyi samaan ikkunaan ja muksautti poikaa takaraivoon. Näytin pojalle kieltä. Nyt tunsin itseni sekä typeräksi että äärimmäisen aikuismaiseksi.

Katsoin hieman surkeana ruusua, jota pidin kädessäni. Se alkoi olla hieman nuupahtaneen näköinen. Tunsin syvää sielunkumppanuutta sitä kohtaan. "Eiköhän ole aika luovuttaa, kuomaseni", juttelin sille. "Mennään takaisin kotiin. Sinä saat oman pullon vettä ja minä oman pullon viskiä." Käännyin lähteäkseni ja siinä hän yhtäkkiä oli. Ja hän hymyili.