(Tarinamaanantain 2. aihe)

Tämän tarinan päähenkilöitä ovat Pupu, Pesukarhu ja Vihikoira. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, kun ihmiset ovat tuhonneet kaikki muut eläinlajit lähes sukupuuttoon. Viimeiset elossa olevat lajien edustajat ovat teljettyinä rikkaiden ihmisten yksityiskokoelmiin huippuvartioituihin holveihin. Ennen pulitettiin omaisuuksia Rembrandtin maalauksista. Viime viikolla New Yorkissa myytiin huutokaupassa gerbiili 300 miljoonalla dollarilla.

Eräässä isossa kaupungissa on olemassa yksi paikka, jossa elää vielä muutama eläin vapaana. He ovat Pupu, Pesukarhu ja Vihikoira. Heidät omisti aikoinaan rikas pankkiiri, joka kuitenkin sairastui Alzheimerin tautiin ja hajamielisyyksissään kerran unohti lukita häkin Abloy-lukon. Pesukarhu on näppärä käsistään ja onnistui helposti keplottelemaan heidät ulos talon muista ovista. Kolmikko pakeni yön pimeydessä ja päätyi hylätylle autiotalolle, jonka omistaa eräs hurahtanut vanhainkodissa asuva vanha mummo. Hän ei suostu myymään tonttia ja taloa kaupungille, koska uskoo jo edesmenneen miehensä sielun asustavan talon olohuoneen seinäpaneelissa. Spurgut ja muut laitapuolen kulkijat eivät enää kansoita autiotaloja. Heidät kaikki on jo aikapäivää sitten eliminoitu yhteiskuntaa likaamasta. Niinpä Pupulla, Pesukarhulla ja Vihikoiralla on turvallinen paikka elää kunhan he ovat tarpeeksi varovaisia ja liikkuvat vain yöllä.

Pupulla on nälkä. Hän värisyttää viiksiään ja kurkistelee ulos autiotalon sumeista ikkunoista. Vihikoira nostaa päätään ja murahtaa varoittavasti: "Älä kuvittelekaan lähteväsi ulos. Aurinko ei ole vielä laskenut."

Eri eläinlajeille on kehittynyt kyky ymmärtää toisiaan, vaikkei heillä olekaan yhteistä kieltä. Pupu istahtaa takajalkojensa varaan, hieroo vatsaansa ja tuhahtaa. Pesukarhu suoristelee häntänsä karvoja ja tarkkailee tilannetta.

"Ei minua kukaan huomaa", Pupu sanoo ja loikkaa ulos nitisevästä kissanluukusta. Hän haistelee ilmaa ja tarkkailee ympärilleen. Kadulla ei näy juurikaan ihmisiä ja kaikilla on niin kiire, etteivät he kerkiä katsella sivuilleen. Hän kumartuu pihanurmikolle ja nakertaa heinänkortta.

Pesukarhu katsoo ikkunasta silmä valppaana Pupun touhuja. "Typerys." Äkkiä hän jäykistyy. Pensaiden takana liikkuu jotain. Pupu on syventynyt syömiseen, eikä huomaa mitään. Niin Pesukarhu luulee, mutta itse asiassa Pupu on aistinut vaaran. Hän on täysin liikkumatta, rentouttaa lihaksensa ja vähitellen lakkauttaa hengityselimistönsä toiminnan. Kaikille muille eläinlajeille paitsi ihmisille on kehittynyt kyky valekuolla. (Ihmisten tähän asti hämmästyttävin evoluution muovaama kyky on käyttää tuulipukua nolostumatta.) Valekuolema on ollut evoluution viimeinen oljenkorsi pitää lajit hengissä, kun se huomasi, että ihmisillä on taipumus tappaa kaikki ympärillään liikkuva.

 

Kaupoissa myydään nykyään pehmoleluja, jotka ovat äärimmäisen tarkkoja kopioita eläimistä tyydyttämään ihmislasten halu saada oma lemmikki. Niinpä Pupu katsoo parhaakseen tekeytyä kuoliaaksi, jolloin hän muistuttaa täsmälleen lelupupua. Ehkä vaara ei ole huomannut hänen liikkuvan, ja luulee, että joku on vain heittänyt lelunsa menemään.

Vaara ei ole nähnyt Pupun liikkuvan, mutta Pupun huonoksi onneksi vaara on pieni tyttö, joka on köyhästä perheestä. Perheellä ei ole varaa ostaa tytölle leluja, ja siksi tyttö ilahtuu ikihyvin nähdessään hylätyn lelun. Hän rientää Pupun luo ja nostaa sen syliinsä. Hymy leviää hänen kasvoilleen, kun hän painaa kasvonsa Pupun pehmeään turkkiin. Sitten hän juoksee pois autiotalon pihalta ja katoaa liikenteen sekaan.

Pesukarhu ja Vihikoira katsovat tytön perään. Vihikoira näyttää huolestuneelta. "Meidän on lähdettävä heidän peräänsä."

 

Pesukarhu tuijottaa ulos. Aurinko on laskenut. Pimeys alkaa pyyhkiä talojen seiniä ja katuja, joilta ihmiset vähitellen katoavat sisälle. Ulkona ei saa liikkua kello yhdeksän jälkeen illalla. "Tule, mennään."

 

Pesukarhu ja Vihikoira pujahtavat varovasti ulos talosta. Tyttöä ja Pupua ei näy missään, mutta Vihikoira tuikkaa kuononsa nurmikkoon ja saa vainun. Hän lähtee kiiruhtamaan hajun perässä ja Pesukarhu seuraa aivan vanavedessä. Heidän onnekseen tyttö on käyttänyt sivukujia, joiden varjoihin on helppo piiloutua. Näin heidän on helpompaa välttyä törmäämästä kaduilla partioiviin poliiseihin. Pesukarhu ja Vihikoira pitävät hyvää vauhtia yllä ja puikkelehtivat sivukujilla roskapönttöjen lomassa. Pian he saavat tytön näkyviinsä. Hän asuu köyhällä asuinalueella betonikerrostalossa, josta huokuu kylmyys ja epätoivo. Pesukarhu ja Vihikoira tietävät, että tyttö kuuluu yhteiskuntaluokkaan, joka on alin luokka, jonka vielä sallitaan elävän. Jos hän olisi yhtään köyhempi, viranomaiset jonain yönä koputtaisivat hänen perheensä ovelle, eikä perheestä sen jälkeen enää koskaan kuultaisi.

Tyttö pysähtyy kujalla oven eteen, ja pian tytön äiti avaa oven. Hän on väsyneen näköinen nainen, joka kuitenkin halaa tytärtään ja on onnellinen, että tyttö on löytänyt jotain, josta iloita. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä. Pesukarhu ja Vihikoira pysähtyvät roskalavan suojaan.

"Odotetaan, että valot sammuvat ja he nukahtavat", Pesukarhu sanoo. Vihikoira vain nyökkää, laskeutuu makuulleen ja tuijottaa silmä kovana kerrostalon ikkunoita. Taivas heidän yllään pimenee ja tähdet tuikkivat jossain heidän yläpuolellaan, mutta he eivät erota niitä paksun saastesumun läpi. Pesukarhu kiipeää ränniä pitkin ja kurkistelee varovasti kerrostalon ikkunoista sisään. Hän saa selville mitkä ikkunat kuuluvat tytön kotiin. Yksi toisensa jälkeen niiden valot sammuvat ja Pesukarhu näkee, miten tytön perhe nukahtaa. Hän loikkaa maahan ja vinkkaa Vihikoiralle. Pesukarhu loikkaa Vihikoiran selkään ja rupeaa työskentelemään lukon kanssa. Lukko on vanha ja kulunut. Pesukarhu saa sen auki käden käänteessä, ja kaksikko hiipii hiljaa sisään. He suunnistavat kohti huonetta, jonka Pesukarhu tietää kuuluvan tytölle. He hivuttavat oven auki, ja siellä Pupu on pöydällä selkä heihin päin.

"Pssst", Vihikoira kuiskaa ja Pupu käännähtää heihin päin.

"Tule nopeasti, häivytään täältä", Pesukarhu viittoo. Pupu loikkaa alas pöydältä ja ottaa askelen kohti ystäviään, mutta havaitsee sitten liikettä silmäkulmastaan. Tyttö on noussut istumaan sängyllään ja katsoo heitä.

"Älä pelkää", Pesukarhu viestittää tytölle. "Pyydän, että olet vain hiljaa ja annat meidän mennä." Tyttö näyttää hämmentyneeltä. Ihmisillä ei ole aavistustakaan, että eläinlajit voivat kommunikoida keskenään. Hän ei kuule ääntäkään, mutta ymmärtää silti kaiken, mitä Pesukarhu sanoo.

"Olet varmaan kuullut, miten eläimet ennen elivät vapaana luonnossa, kunnes ihmiset päättivät tehdä joistakin meistä turkiksia. Osan he pistivät poskeensa illallispöydässä. Toiset he telkesivät pieniin häkkeihin ja loput tappoivat huvikseen pelkästä tappamisen ilosta."

Tyttö aukoo hetken suutaan aivan kuin yrittäisi sanoa jotain. Hän katselee kolmea huoneessaan olevaa eläintä. Hän ei ole koskaan nähnyt muita eläviä eläimiä läheltä kuin ihmisiä. "Minä luulin… Luulin, ettei teitä enää juurikaan ole. Luulin, että kaikki ovat kuolleet tai kuolemaisillaan", hän kuiskaa.

"Olet oikeassa. Jossain päin maailmaa saattaa olla muitakin meidän lajimme edustajia, mutta tuskinpa. Te ihmiset voititte", Vihikoira vastaa hiljaisena.

"Mutta… eihän…"

Pupu, Pesukarhu ja Vihikoira katsovat tyttöä vakavina vielä viimeisen kerran ja katoavat sitten yöhön.