maanantai, 14. toukokuu 2007

Unohtumaton päivä

(Tarinamaanantain 18., 19. ja 20. aihe, sana)

Siiri tempoi valkoista mekkoaan alaspäin. Eikö riittänyt, että vaakasuorana piiskaava vesisade oli tehnyt puvusta käytännöllisesti katsottuna läpinäkyvän. Nyt tuuli meinasi heittää koko pitsihirvityksen hänen naamalleen. Joonas katsoi häntä hieman anteeksipyytävän näköisenä. Olihan idea mennä naimisiin Joonaksen sedän huvijahdilla ollut kokonaan Joonaksen. Pah, huvijahdilla, Siiri mietti kiukkuisena. Mokoma kapinen paatti, joka hädin tuskin pysyi pinnalla.

Pappi pyyhkäisi märkänä roikkuvat hiukset silmiensä edestä ja lukea posotti vähintäänkin yhtä märkää raamattuaan. Siiri puristi hampaitaan yhteen. Päivän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin, mutta sade oli pilannut hänen hääpukunsa ja koko hääseurueella oli esteetön näkymä hänen alusvaatteisiinsa. Siiri havaitsi, miten Joonaksen irstas Juhana-serkku räpsi häpeilemättä kuvia hänen takalistostaan. Siiri käännähti kiukkuisena, loikkasi muutaman askelen kohti Juhanaa ja tempaisi kameran tämän kädestä, ja heitti sen järveen. Palattuaan Joonaksen rinnalle Siiri nyökkäsi papille. "Voimme jatkaa, kiitos."

Pappi rykäisi. "Tahdotko sinä Siiri..."

"Tahdon tahdon", Siiri äyskäisi. Joonas virnisti Siirille, tarttui häntä kädestä kiinni ja suuteli häntä. Siiri hengitti syvään ja painautui lähemmäs Joonasta. Väliäkö sillä vaikka kaikki oli mennyt penkin alle. Tärkeintä oli että hänellä oli Jo...

"No nyt se Pentti putos veneestä! Voi herra jumala!" Siirin mummi kiljaisi valtaisan molskahduksen saattelemana. Siiri kurkisti laidan yli ja näki kuin näkikin Pentti-enon punoittavan nenän aaltojen keskellä. "Ai kauheeta", Siiri tyrskähti ja rupesi nauramaan. Väinö-setä löysi veneen kätköistä ikivanhan pelastusrenkaan ja nakkasi sen kohti Penttiä, mutta jätti huomioimatta, että pelastusrenkaaseen ei oltu sidottu köyttä. Eikä Väinö muutenkaan ollut koskaan ollut tunnettu hyvästä osumatarkkuudesta. Pelastusrengas sinkoutui parinkymmenen metrin päähän Pentistä ja lähti ajelehtimaan poispäin veneestä.

"Jumalauta! Sinne meni hyvä pelastusrengas!" Joonaksen setä huudahti. Pappi mulkoili häntä hieman närkästyneen näköisenä. Jo toistamiseen oli rikottu kiveen hakattuja käskyjä.

"Tehkää nyt jotain, hyvät ihmiset!" Siirin mummi kiljui silmät lautasen kokoisina. "Pentti hukkuu!"

"Se mitään huku, mehän ollaan rannassa", Joonaksen isä rauhoitteli. Ja totta tosiaan, Pentti kohosi veden alta ylväästi kuin paraskin merenneito. "Jahas jahas, mitenkäs tässä nyt näin pääsi käymään", hän mumisi, kun suvun miehet yhteistuumin kiskoivat hänet takaisin veneeseen.

"Jaa että mitenköhän!" mummi rääkäisi. "Häpeä nyt hyvä mies, kun et edes sisaresi tyttären häissä osaa jättää sitä taskumattiasi rauhaan."

"No perhana! Eihän tällaista sukua selvinpäin kestä Erkkikään!"

"Mitä? Sanoiko joku nimeni?" Joonaksen narkoleptikko isosetä kömpi ylös penkkirivistön takaa näyttäen hieman unenpöpperöiseltä.

Veneeltä kaikui vielä kauan aikaa kovaäänistä melskettä, mutta vähitellen äänet kaikkosivat Siirin ja Joonaksen ulottumattomiin. He istuivat lähekkäin pienessä pelastusveneessä, jonka he olivat kaiken mylläkän keskellä laskeneet vesille. Tuuli ja sade olivat laantuneet ja vene keinutti Siiriä ja Joonasta lempeästi kohti järven selkää. Kaikki oli hyvin niin kauan kuin heillä oli toisensa. Mitä muuta he voisivat tarvitakaan.

"Jaa-a. Taidettiin unohtaa airot."

lauantai, 14. huhtikuu 2007

Laiva

(Tarinamaanantain 17. aihe, kuva ja sana)

Juulia katsoi keittiön ovelta olohuoneen sohvalle sammunutta isäänsä. Pöytä notkui tyhjien olut- ja viinapullojen painosta, ja yksi niistä oli vierähtänyt lattialle ja jättänyt muovimattoon haaleanruskean ja pistävän hajuisen läikän. Juulia puristi huulensa tiukasti yhteen. Hän oli vannonut, ettei enää koskaan itkisi isän antamien lupausten takia, joita tämä yhä harvemmin pystyi pitämään.

Juulia oli vasta yhdentoista vanha, mutta jokin hänen olemuksessaan kieli, että hän oli nähnyt lyhyen elämänsä aikana enemmän kuin kenenkään sen ikäisen pitäisi nähdä. Tummat silmät olivat vakavat ja etäiset, mutta välillä niistä paistoi läpi puhdas katkeruus. Juulia oli vahva, mutta surullinen.

Hän veti päälleen hieman nuhjuisen kevättakkinsa ja veti kerrostaloasunnon oven perässään kiinni. Rappukäytävän tuoksu lähestulkoon hiveli hänen aistejaan. Pois alkoholin ja tupakansavun keskeltä. Juulia puristi pienessä nyrkissään euron kolikkoa. Hän oli löytänyt sen olohuoneen pöydältä tyhjien pullojen vierestä. Isä oli ilmeisesti kuluttanut pääsiäisen alla saamansa tuet lähes viimeistä kolikkoa myöten viinaan. Ja unohtanut Juulian. Unohtanut tyttärelleen antamansa lupauksen, ettei joisi vaan he söisivät yhdessä herkullisen pääsiäisaterian ja muutamia suklaamunia.

Juulia pyyhkäisi vihaisesti kyyneleen silmäkulmastaan ja pomppi rappuset alas. Lähikaupan edustalla pari Juuliaa nuorempaa tyttöä keskusteli vilkkaasti siitä, mitä he olivat viikonloppuna saaneet suklaamunista. Outoja hirviöitä, autoja ja olipa toinen onnistunut saamaan perinteisen sormuksenkin. Juulia ohitti tytöt ja astui kauppaan. Hänen oli nälkä, mutta mitä hän voisi saada eurolla. Ei niin mitään. Hän tutkaili hyllyjä ja oli jo tarttumassa makaronipussiin, kun hän huomasi alekorin, jossa oli yksi pääsiäismuna. Se oli valtavan kokoinen ja kääritty kiiltävään siniseen paperiin. Normaalisti se olisi maksanut monen monituista euroa, mutta ilmeisesti se oli murjoutunut kuljetuksessa ja pääsiäinen oli jo muutenkin ohi, joten kun Juulia tutkaili suklaamunaa, hänen sydämensä hypähti ilosta. Punaisella merkitty hinta oli ainoastaan yhdeksänkymmentä senttiä.

Juulia nappasi suklaamunan nopeasti käteensä kuin varmistaakseen, ettei kumpikaan ulkona olleista tytöistä kerkiäisi viedä sitä häneltä. Hän maksoi suklaamunan ystävällisen näköiselle myyjälle ja poistui kaupasta. Hän käveli läheiseen puistoon, istahti puupenkille ja avasi käärepaperin. Kuten hän oli ounastellutkin, suklaamuna oli rikkinäinen. Hän pisti hieman suklaata suuhunsa ja avasi muovisen kapselin, jonka sisällä yllätys piileskeli. Kapselista paljastui kaunis laiva. Juulia hämmästeli yllätyksen tasoa. Yleensä hän oli tottunut saamaan suklaamunista kehnoja muoviviritelmiä, jotka eivät edes kestäneet kokoamista. Mutta laiva oli valettu suoraan muotista, eikä sitä tarvinnut koota. Sen hopeinen pinta kiilteli auringonvalossa. Siinä oli tarkkoja yksityiskohtia – purjeita, mastoja, ruori, kaukoputki ja jopa pieni ankkuri –, joita Juulia siveli varovasti. Hän istui hiljaa penkillä ja piti laivaa kädessään. Hän antoi kevätauringon säteiden koskettaa kasvojaan ja kevyen tuulenvireen hivellä hiuksiaan. Ehkä hänellä olisi sittenkin voimia jaksaa eteenpäin ja jopa hymyilläkin hieman.

sunnuntai, 1. huhtikuu 2007

Elisan ystävä

(Tarinamaanantain 16. aihe, sana)

Oli varhainen aamu ja käki kukkui jossain Elisan yläpuolella. Hänen syvänsiniset silmänsä tarkkailivat taivasta. Aamunkajo alkoi sarastaa työntäen keskikesän yön hellästi tieltään.

Elisa kirjoitti runovihkoonsa muutaman sanan. Luonnonkiharat vaaleat hiukset valuivat hänen olkapäilleen, kun hän roikotti pieniä jalkojaan viileässä vedessä. Hän oli täysin uppoutunut omaan maailmaansa, johon vain hänellä oli pääsy. Elisa oli jo kauan aistinut isän ja äidin huolestuneet katseet hänen selkänsä takana, mutta eivät ne häntä juurikaan haitanneet. Hän oli luopunut toivosta saada kutsuja syntymäpäiville, joille hän ei edes olisi halunnutkaan mennä. Jostain syystä vanhempia harmitti enemmän kuin häntä itseään se, että hän viihtyi yksin.

Elisa silitti laiturin karheaa pintaa. Pieni tikku livahti kuin vaivihkaa hänen etusormeensa. Hän puristi hieman sormen ihoa, mutta tikku ei halunnut luopua uudesta kodistaan. Elisa kohautti olkapäitään ja kehitteli lisää riimejä päässään.

"Kelpaisiko tämä?" kuului ääni Elisan viereltä. Elisa katsoi harmistuneena puhujaa, jolla oli päällään hieman kulunut, mutta siisti vihreä asu ja oudon muotoiset korvat. Haltialla oli kädessään nuppineula.

"Etkö tiedä, että kun toinen kirjoittaa, ei häntä saa häiritä?" Elisa kysyi haltialta, mutta ei voinut estää kiinnostusta kasvamasta sisällään. "Oletko sinä ihan oikea haltia? Mikä sinun nimesi on?"

"Totta kai olen ihan oikea haltia, senkin pönttö ihminen", haltia sanoi nenä koholla ja silmissään hieman ylenkatsova ilme. "Mikäs sinun nimesi sitten on?"

"Elisa", Elisa vastasi ja otti haltian tarjoaman nuppineulan. Varovasti hän rikkoi ihonsa pinnan ja sai tikun irti sormestaan. "Kiitos." Elisa tarjosi haltialle neulaa takaisin, mutta tämä kohotti käsiään torjuvasti. "Pidä muistona."

Elisa tarkasteli nuppineulaa. Se oli oikein oiva neula, jonka nuppi oli pallon sijasta lehden muotoinen. Elisaa ei enää harmittanut, että haltia oli keskeyttänyt hänen aamuhetkensä. Hän tarkasteli haltiaa tarkemmin. Haltialla oli suuret älyä tuikkivat ruskeat silmät ja hoikat pitkät sormet. Hän näytti siltä, että osasi taatusti soittaa pianoa loistavasti. "Miksi tulit tarjoamaan minulle nuppineulaa?" Elisa kysyi haltialta.

"Koska sinä uskot meihin."

Elisa mietti hetken ja hyväksyi vastauksen. Nouseva aurinko lämmitti hänen kasvojaan, ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Punainen valo loisti hänen silmäluomiensa läpi.

"Auringon lämpö väsyttää mukavasti, eikös totta", haltia totesi. Elisa ynähti jotain myöntymisen merkiksi ja heittäytyi selälleen laiturille.

"Varo, ettet saa ahteriisi tikkuja", haltia sanoi. Elisasta tuntui, että haltia teki hänestä pilkkaa pahemman kerran, muttei valittanut, koska haltia oli kuitenkin auttanut häntä saamaan tikun irti sormesta.

"Onhan minulla vielä sinun antamasi nuppineula." Elisa haukotteli ja tunsi, miten alkoi lipua pehmeään tiedottomuuteen.

Hän heräsi, kun äiti ravisteli häntä kevyesti käsivarresta. "Mitä sinä täällä laiturilla nukut? Palat vielä poroksi auringossa." Elisa räpytteli silmiään. Haltiaa ei näkynyt enää missään. Elisa nousi huterasti seisomaan, keräsi runovihkonsa ja kynänsä ja lähti äitinsä perässä sisälle syömään, sillä hänen vatsansa kurisi nälästä. Hän katsasti vielä kerran ympärilleen nähdäkseen häivähdyksen haltiasta, mutta näki vain tutut rantakaislat ja koivut ympärillään.

Sisällä keittiön pöydän ääressä Elisa selaili vihkoaan ja yhtäkkiä huomasi oman tutun käsialansa seassa kauniin koukeroista kaunokirjoitusta. Hän kumartui lähemmäs vihkoaan ja luki Sinulla on lahja, pidä siitä kiinni. -Nemorosa. Samalta aukeamalta hän löysi myös kauniin nuppineulan, jossa oli lehtikoristelu.

tiistai, 6. maaliskuu 2007

Pieni, oma maailma

(Tarinamaanantain 15. aihe, kuva)

Mikaela oli kuollut. Hän kuunteli hiljaisuutta ja sametinpehmeää pimeyttä. Hänellä oli kaukaisia muistikuvia elämästään, joka oli päättynyt auto-onnettomuuteen. Ihmisen lento saattoi loppua niin äkisti ja niin lyhyeen, Mikaela pohti. Hän ei oikeastaan tiennyt, missä oli nyt. Eikä se häntä edes hirveästi jaksanut mietityttää. Hänellä oli levollinen ja raukea olo, joka tuntui aivan kuin suodattavan kivun ja painajaiset pois hänen kehostaan.

Jotain kosteaa tipahti hänen poskelleen. Hän väräytti silmiään ja ymmärsi, että pimeys oli johtunut ainoastaan siitä, että hänen silmänsä olivat olleet suljettuina. Mikaela kohottautui istumaan. Hän katseli ympärilleen. Hän istui yön kostuttamalla pienellä metsäniityllä. Taivas hänen yllään muodosti syvänsinisen katon, jota valaisivat lämpimät tähdet ja juustolta näyttävä kuu. Ilmassa leijaili pieniä usvahaituvia, mutta häntä ei paleltanut lainkaan. Hänellä oli yllään valkoinen sääriin asti ulottuva leninki, samanlainen kuin se, jonka hän oli saanut äidiltään kymmenvuotiaana. Mikaela nousi seisomaan. Pienet kastehelmet vilistivät hänen varpaillaan, kun hän pyörähti ympäri. Paksut tammet reunustivat niittyä. Ne tuntuivat syleilevän pientä nurmialuetta, jolla Mikaela seisoi. Ne tarkkailivat ja pitivät huolta, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Mikaela lähti kävelemään lähimmän tammen luokse. Syvänvihreät ruohonkorret hivelivät hänen pohkeitaan, kun hän asteli kevyesti eteenpäin. Hän painoi poskensa puun karheaa pintaa vastaan ja kuuli luonnon rytmin sykkivän vahvana kaarnan läpi. Puiden lomasta Mikaela erotti jotain välkehtivää, jota kohti hän lähti kulkemaan. Hän käveli rauhallisesti, lähes lipuen, puiden välistä ja hipaisi jokaista puuta kevyesti kädellään. Pian hän erotti, mikä aiheutti välkkeen. Puiden takana oli kirkasvetinen lampi, jonka rannassa oli laituri ja pieni valkoinen olkikattoinen mökki. Mökin ikkunaluukuissa oli sydämen muotoisia koristeluja, jotka toivat mieleen Mikaelan lapsuudenaikaisen leikkimökin.

Mikaela erotti lammella keinuvaa liikettä. Hänen paljaat jalkansa päästivät tuskin minkäänlaista ääntä, kun hän käveli laiturin päähän. Vedessä kellui kaunis nukkuva sininen lintu. Mikaela tuijotti lintua haltioituneena. Se näytti aivan satulinnulta. Hän istahti varovasti laiturille ja risti jalkansa alleen. Kevyt tuulenvire leyhytti hänen vaaleita hiuksiaan. Pienenä hän oli aina toivonut olevansa keijukainen. Nyt hänestä tuntui kuin hän voisi milloin tahansa levittää hennot keijunsiipensä ja lentää lehdeltä lehdelle.

Mikaela ei tiennyt, miten kauan hän oli katsellut uinuvaa lintua. Lopulta hän päätti nousta tutkimaan pientä mökkiä. Hän raotti hitaasti sen tummanvihreää ovea ja kurkisti sisään. Tuvassa oli leveä, houkuttelevan näköinen sänky, jonka lakanat tuoksuivat raikkaalta kesäyöltä. Puulämmitteisen lieden vierellä oli puinen pöytä ja kaksi penkkiä. Pieni hämähäkki kipusi uutterasti pitkin ikkunaruutua. Pöydällä olevassa pyöreässä kulhossa oli tuoretta leipää. Mikaelan lempileipää, jota mummo oli aina itse leiponut. Mikaela katseli ikkunasta välkehtivää lampea ja turvallisuutta huokuvaa tammirivistöä. Valkoinen hahmo ilmestyi esiin yhden tammen takaa. Sen valkoinen silkkisenä hohtava harja ja häntä heijastivat tähtien valoa. Mikaela haukkoi henkeään. Miten suunnattoman kaunis yksisarvinen. Sillä oli sysimustat silmät, joista kuvastui suunnaton viisaus ja herkkyys. Sen askel oli kevyt, mikä sai sen jouhet lainehtimaan ja soittamaan puhdasta ja ikuista sävelmää.

Mikaela istahti sängylle. Yöpöytä sängyn vieressä oli hänen aviomiehensä nikkaroima. Sen päällä oli kaunis hopeinen kihlasormus. Sängyn jalkopäähän oli laskostettu äidin kutoma tilkkutäkki. Ikkunalaudalla oli isän taidolla tekemä pienoismalli purjeveneestä. Mikaela tiesi nyt missä oli. Hän oli kuollut, mutta eli keskellä elämänsä kauneimpia muistoja ja unelmia.

perjantai, 2. maaliskuu 2007

Hetki vapauteen

(Tarinamaanantain 14. aihe, sana)

Ellen tarrasi tiukasti kiinni satulan etukaaresta. Olo tuntui huteralta. Ellenin teki mieli kumartua hevosen tummanruskean harjan ylle ja kietoa kätensä eläimen kaulan ympärille. Eivätkä he olleet vielä liikahtaneet edes senttiäkään.

”Onko kaikki hyvin?” Katie huikkasi hymyillen oman hevosensa selästä. Ellen nyökkäsi epävarmana, mutta nosti sitten leukansa ylös ja kohotti silmille valahtanutta kypärää parempaan asentoon. Hän ei voinut uskoa, että Katien oli onnistunut suostutella hänet nousemaan hevosen selkään. Mutta tehty mikä tehty, eikä hän taatusti aikoisi luovuttaa heti.

 

Ellen uskaltautui irrottamaan toisen kätensä satulasta ja silitti ratsunsa toffeenväristä sileää karvaa. Hevonen käänsi päätään ja katsoi häntä ystävällisen uteliaasti. Sen silmät olivat sielukkaimmat silmät, mitä Ellen oli koskaan nähnyt.

Katie kehotti omaa hevostaan lähtemään käyntiin. ”Älä pelkää, Thomasilla ei ole tapana tehdä mitään äkkinäisiä liikkeitä”, hän sanoi Ellenille. Ellen tunsi, miten Thomas otti muutaman varovaisen askeleen aivan kuin tietäen, että ratsastaja oli haavoittuvainen. Katie piti kädessään riimunvartta, joka oli kiinnitetty Thomasin päitsiin. Ellenin ei tarvinnut huolehtia ohjaamisesta. Hän hengitti syvään ja rentoutui hieman. Toistaiseksi hän ei ollut pudonnut selästä.

Hevosen käynti tuntui keinuvalta, kun ratsukot kulkivat pitkin vesirajaa. Aallot heittivät ilmaan pieniä vesipisaroita, jotka kimalsivat auringonsäteiden osuessa niihin. Tuuli pörrötti Thomasin harjaa ja lokit kirkuivat ulapalla. Ellen tunsi jännityksen laukeavan kehostaan, ja uudenlainen voiman ja keveyden tunne valtasi hänet. Katie katsoi hymyillen ystäväänsä, jonka kasvot huokuivat kauan kadoksissa ollutta valoa ja elämäniloa.

He ratsastivat pitkin vaaleaa hiekkarantaa ja antoivat kostean merituulen nostattaa punan heidän poskilleen. Hevosen liike satulan alla tuntui rauhoittavalta ja jatkuvalta. Ellen sulki silmänsä ja tunsi aivan kuin lentävänsä. Meren suolaiset pärskeet sekoittuivat kyyneliin hänen poskillaan. Hän olisi suonut hetken jatkuvan ikuisesti.

Auringon laskiessa ja värjätessä maiseman pehmeäksi Katie ohjasi hevoset takaisin lähtöpaikalle. Hänen sydäntään särki, kun hän auttoi Ellenin satulasta takaisin pyörätuoliin. Ellen oli näyttänyt niin onnelliselta hevosen selässä. Mutta kun Katie katsoi ystävänsä kasvoja, hän näki, ettei hymy ollut kadonnut. Jokin oli muuttunut Ellenin sisällä. Hän oli jälleen vapaa.